Olen ollut lähes 30 vuotta eri tehtävissä osuustoiminnan parissa. Eniten olen oppinut osuustoiminnasta osuuskuntien hallintoihmisten kanssa käydyistä keskusteluista.

Suljetun talouden aikana elintarvikepulasta nopeasti ylituotannoksi kääntynyt maatalous ja tuottajaosuustoiminta elivät vahvaa suojattua elämäänsä.

Myös pankkien toiminta oli täysin kansallista.

Tuo aika oli kuitenkin tarpeellista Suomen talouden kehittymiselle. Samanlaista suojaa kaipaisivat nykyisin monet kehitysmaatkin. Sen sijaan, että niiden kehittymättömät markkinat avataan monikansallisten jättien revittäväksi.

 

Vielä runsas vuosikymmen sitten oli vaikea löytää osuuspankkien jäsenhyötyä, ellei hyödyksi lasketa palveluverkostoa. Hinnoittelussa ei juuri ollut eroa kilpailijoihin. OP-Pohjola -ryhmän tarjoamat vakuutusmaksuedut ovat tervetullut ja odotettu parannus.

Alun perin maaseudun rahoituspalveluja tarjonneista osuuskassoista on tullut yleisrahalaitoksia, joiden asiakas- ja jäsenrakenne peilaa pankin toimialuetta.

Osuuspankkien tietä menestykseen ovat osaltaan tasoittaneet kilpailijoiden omistus- ja liiketoimintamuutokset.

Vapaassa kilpailussa on pärjättävä liiketoiminnan ehdoin ja oltava parempi kilpailijoita, jotka ovat hyviä.

Ei ot-malli anna mitään anteeksi. Kun bisnes on kunnossa, antaa se vähän enemmän vapauksia, mutta varovainen on oltava silloinkin. Liikaan tyytyväisyyteen sisältyy aina rappion uhka.

 

Osuuskaupat ovat taustaltaan hankintaosuuskuntia, jotka perustettiin hankkimaan jäsenten tarvitsemia tavaroita, kun muiden markkinatoimijoiden toiminta ei vastannut asiakkaiden odotuksia.

Osuuskaupan tehtävä on edelleen tarjota laadukkaita ja hintakilpailukykyisiä tuotteita jäsenilleen.

Tosin tilanne markkinoilla on asiakkaan näkökulmasta parantunut sitten osuuskauppojen perustamisen, kun kilpailun myötä eri toimijoiden toimintatavat ovat lähestyneet toisiaan.

Vastaava tilanne on pankki- ja vakuutustoiminnassa.

Osuuspankin jäsen tai keskinäisen vakuutusyhtiön osa kas voi saada tarvitsemansa palvelut muiltakin toimijoilta, mikä haastaa osuuspankit ja keskinäiset yhtiöt jatkuvasti kehittämään toimintaansa.

Keskinäisen vakuutustoiminnan tulisi pystyä tarjoamaan vakuutusturvaa sijoittajaomisteisia yhtiöitä paremmin ehdoin, kun niillä ei ole pörssiyhtiön kaltaista tulos- ja osinkopainetta. On kysyttävä, ovatko keskinäiset yhtiöt tässä riittävän hyvin onnistuneet.

 

Tuottajaosuustoiminnassa maanviljelijän ansiotulo tulee omasta osuuskunnasta. Se on ikään kuin tuottajan työnantaja. Tuottajaosuustoiminta edellyttää sitoutuneita ja keskenään solidaarisia jäseniä ja vastaavasti, osuuskunnan on palkittava sitoutuneet jäsenet.

Jos jäsenet eivät sitoudu omaan osuuskuntaansa, vaan alkavat kilpailla sen kanssa, johtaa se osuuskunnan toimintatavan samaistumiseen sijoittajaomisteisiin yrityksiin.

Tilityshinta ei ole koskaan jäsenen näkökulmasta riittävä. Vaarana on maksaa liian korkeaa, yrityksen raunioittavaa tilityshintaa.

Kotimaisen kysynnän ja maataloustuotannon määrän epäsuhta on ongelma. Kotimaahan myyty lisäkilo on yritykselle etu, mutta sama kilo on jonkun toisen myytävä vastaavasti ulkomaille, missä hintataso on tyypillisesti kotimaata alhaisempi.

Tämä kilpailukierre painaa hintatasoa.

 

Maitosektori asettui 1990-luvun puolivälissä uuteen asentoon. Monessa tapauksessa päätöksillä ostettiin vain lisäaikaa omalle meijerille.

Nämä meijerit kantoivat kauniisti sanottuna yhteiskuntavastuuta ehkä vähän liikaakin.

Lihasektorilla päädyttiin nykyiseen malliin. Kotimaisten toimijoiden määrä varmaankin vähentää ulkomaisten toimijoiden määrää, mutta kaksi tasasuurta yritystä, joita vielä kampitetaan tuonnilla, on ongelmallinen asetelma. Ne kilpailevat keskenään rajusti, mikä heijastuu tuotteiden myyntihintoihin ja edellyttää kovia markkinointipanostuksia.

Tämä ei voi olla heijastumatta tilityshintoihin ja yritysten tuloksiin.

Veikko Hämäläinen

Veikko Hämäläinen jäi eläkkeelle Pellervon toimitusjohtajan tehtävästä vuosien 2011 ja 2012 vaihteessa.

Kolumni on julkaistu ensimmäisen kerran OT-lehdessä 5/2011.

Jaa artikkeli