Heikki Haaviston pellervolainen kotirintama

Jaa artikkeli

Kirjoitus julkaistaan yksinoikeudella OT-lehdessä.

Ministeri Heikki Haavisto (1935–2022) oli nuorena aktiivinen keskustanuori, ja häntä oli pidetty keskustan nuorisojärjestön MNL/NKL:n tulevana puheenjohtajana. Hänestä tuli kuitenkin MTK:n toiminnanjohtaja vuonna 1967 samoihin aikoihin, jolloin liityin Nuoren Keskustan Liittoon. 

Seuraavina vuosina tutustuin häneen monissa yhteyksissä ja kun keväällä 1972 etsin ensimmäistä työpaikkaa, menin pyytämään apua häneltä. Apua tuli heti, ja hän kehotti menemään Metsäliittoon tapaamaan järjestöosaston päällikkö Manne Pakkasta.

Niin aloin työni Metsäliitossa projektisihteerinä vastuualueena kerätä pääomaa Metsäliiton Metsä-Botnian tehtaalle Kaskisiin.

Pääoman hankinnan valtakunnallinen organisointi Metsäliiton jäseniltä sujui hyvin, mutta itse hankkeen suuruuteen nähden se oli tietenkin varsin pieni osa tarvitusta.

Kun aikanaan vuonna 1977 menin ilmoittautumaan uudelle esimiehelleni ministeri Esko Rekolalle, hän kysyi työhistoriaa. Kuultuaan Metsäliitosta sekä Kaskisista hän tokaisi: ”No sehän oli niitä yrityksiä, joissa oma pääoma riitti parkkipaikkaan.”

Lisäksi Suomen Pankin pääjohtaja Mauno Koivisto vastusti koko hanketta. Siitä kuitenkin selvittiin, kun MTK:n ja Metsäliiton hallintoneuvoston puheenjohtaja Veikko Ihamuotila myi ensimmäisen osakkeen presidentti Urho Kekkoselle.
Pääsin tuolloin läheltä seuraamaan MTK:n puheenjohtajan täysin suvereenia asemaa tällä osuustoiminnan sektorilla.

Olin esimerkiksi sihteerinä, kun Metsäliiton johtajat kirjoittivat Simonkadulla MTK:n kokoushuoneessa koko aamupäivän Kaskisten tehdasta puolustavaa tiedotetta. Kun teksti tuntui valmiilta, yksi heistä meni näyttämään sitä Ihamuotilalle – tullakseen hetken perästä takaisin kasvot punaisina.

Sitten Ihamuotila kurkisti ovesta ja sanoi: ”Pojat pojat, ettehän te osaa edes suomen kieltä. Otahan Volanen kynä käteesi.”

Aika kului, ja keväällä 1991 alkoi Haaviston johdolla pitkäaikainen yhteistyö osaltani hyvin tietoisena tästä perinteeksi tulleesta historiasta.

Uusi aika alkaa

Berliinin muuri murtui marraskuun 9. ja 10. päivän välisenä yönä vuonna 1989. Neuvostoliitto lakkautettiin 25. joulukuuta 1991.

Suomen hallitus jätti EU-jäsenyyshakemuksen maaliskuussa 1992. Maaliskuun 1. päivänä 1993 alkoivat neuvottelut unionin kanssa. Sen jälkeen lokakuussa 1994 oli kansanäänestys, ja Suomesta tuli EU:n jäsen 1. tammikuuta 1995.

Joulukuussa 1990 MTK:n puheenjohtaja Heikki Haavisto ja toiminnanjohtaja Markku Nevala sekä Pellervon toimitusjohtaja Samuli Skurnik kokoontuivat MTK:n Tapiolan saunakammariin keskustelemaan MTK:n ja Pellervon kehittämisestä tulevien haasteiden valossa.

Mukaan oli kutsuttu myös Yleisradion suunnittelu- ja koulutustoiminnan apulaisjohtaja, joka oli vuodesta 1985 alkaen ollut mukana kehittämässä perinteisen valtion monopolin Yleisradion selviämistä sähköisen viestinnän avautuvilla markkinoilla.

Jossakin illan vaiheessa Heikki Haavisto kysyi, miltä tämä tilanne Ristosta näyttää. Piirsin ja analysoin taululle Michael Porterin kuvan arvoketjusta kilpailuympäristössä. Siinä sovelsin Ylessä käyttämääni sähköisen viestinnän arvoketjun mallia maatalouden arvoketjuun – alkutuotannon panoksista maatalouteen, jalostukseen, kauppaan ja kuluttajiin.

Sen perusteella hahmottelin, mitä vuosikymmeniä suljetun elintarvikeketjun eri osissa tapahtuisi markkinoiden avautuessa Suomen liittyessä Euroopan unionin jäseneksi.

Pellervon ryhmä Harvard Business Schoolissa esittelemässä strategiatyötään. Alkaen vasemmalta USA:n johtaviin osuustoimintatutkijoihin kuulunut professori Bruce Anderson, Valion pääjohtaja Matti Kavetvuo, Valion hallituksen ja Pellervon johtokunnan puheenjohtaja Jarno Mäki, professori Michael Enright, Pellervon toimitusjohtaja Samuli Skurnik, professori Michael Porter ja Pellervo-Instituutin toimitusjohtaja Risto Volanen.

Seuranneessa keskustelussa Heikki Haavisto sanoi pitäneensä minua aina teoreetikkona, mutta näki pohdinnassani sen verran ainesta, että kysyi: ”Voisitteko Risto, Markku ja Samuli miettiä, mitä se merkitsee MTK:n ja pellervolaisen osuustoiminnan kehittämisen ja koulutuksen kannalta?”

Teimme työtä käskettyä ja saimme valmiiksi muistion, jossa ehdotettiin Pellervon ja MTK:n koulutustoiminnan uudistamista ja yhdistämistä Pellervo-Instituutti Oy:ksi.

Kun Heikki Haavisto oli hyväksynyt tekstin, Nevala ja Skurnik kutsuivat minut käymään Simonkadulle ja ehdottivat, että ryhtyisin Pellervo-Instituutin johtajaksi. Sen hallituksen puheenjohtajaksi tulisi Heikki Haavisto ja pääomaksi miljoona markkaa.

Tehtävänä olisi suunnitella ja johtaa Instituutin toimintaa tavoitteena auttaa maataloutta ja osuustoimintaa selviämään tulevasta murroksesta. Heikki Haavisto valmisteli kotirintamalleen uutta ryhmitystä vastaamaan tulevan ulkoisen rintaman vaatimaan uuteen järjestykseen.

Olin silloin saanut Yleisradiossa nimityksen toiselle kaudelle, mutta viisaan ja taitavan Sakari Kiurun jälkeen pääjohtajaksi oli tullut Reino Paasilinna, joka oli aloittanut talon sisällä vanhan kulttuurin vastaiskun.

Mutta olin myös mukana erityisesti Mauri Pekkarisen kanssa Esko Ahon taustaryhmässä juuri tuolloin menossa olleessa keskustan vaalikampanjassa, joka näytti etenevän kohti voittoa. Sen onnistuessa olisin ehkä voinut tavalla tai toisella jatkaa yhteistyötä tulevan pääministerin kanssa.

Siksi kieltäydyin Nevalan ja Skurnikin ehdotuksesta ja aloin ajaa kohti Järvenpäätä Ylen uudella työsuhdeautolla, johon oli pari päivää aikaisemmin asennettu maitopurkin kokoinen ihmelaite, jota kutsuttiin kengäksi.

Kulttuuritalon kohdalla se pirisi ensimmäistä kertaa, ja puhelimessa oli Heikki Haaviston sihteeri Eila Tuomola. Hän pyysi tulemaan takaisin, koska puheenjohtaja Haavisto haluaisi vielä keskustella.

Palattuani Simonkadulle Haavisto esitti käsityksensä tulevaisuudesta ja pyysi vielä harkitsemaan perustettavan Pellervo-Instituutin johtamista.

Hänen mukaansa Euroopassa alkanut muutos tulee johtamaan väistämättä siihen, että Suomenkin maatalouden on tavalla tai toisella sopeuduttava EU:n maatalouspolitiikkaan. Hän tulee sitä vastustamaan, mutta tavalla tai toisella se tulee toteutumaan.

”Edessä on suuria haasteita sekä viljelijöille että osuustoiminnalle. Etkö voisi ottaa vastuullesi MTK:n ja Pellervon koulutustoimintaa, joka osaltaan auttaa koko elintarvikeketjua uudistumaan ja kohtaamaan tulevat haasteet?” Haavisto tiedusteli.

Keskustelu Haaviston kanssa melkein ratkaisi asian. Vuoden 1991 eduskuntavaalien iltana olin viimeistä viikkoa töissä Ylessä ja mukana seuraamassa talon sisällä vaalistudiota.

Kun Keskustan voitto oli varmistunut, puheenjohtaja Esko Ahon piti päästä vaalivalvojaisiin puoluetoimistoon Pursimiehenkadulle, ja tarjosin kyydin. Sen aikana jännitin vielä kahden vaiheilla, ehdottaisiko hän vaalitaistelun ajan intensiivisen yhteistyön jatkamista. Kun sitä ei tullut, jatkoin suoraan kotiin Järvenpäähän.

Sen verran vielä jatkoin politiikkaa, että kun vaalien jälkeen oli epäselvää, miten presidentti Koivisto suhtautuisi nuoreen vaalivoittajaan, kutsuin hänelle läheisen Esko Rekolan käymään Pellervo-Instituuttiin vakuuttaakseni Ahon olevan itsenäinen henkilö.

Niinpä Instituutin hyvä sihteeri Anne Äyräväinen merkitsi sen ensimmäiseen tositteeseen: ”Domino-keksejä, kahvit Esko Rekolalle”.

Kuvassa vasemmalta Samuli Skurnik ja Pellervon hallinnon johtoa: Yrjö Piiroinen, Tapani Kortejärvi, Aulis Mattila, Reino Penttilä ja Jarno Mäki.

Suljetusta taloudesta EU-aikaan

Pellervo-Seura ja MTK olivat syntyneet Suomen itsenäistymisen ajan lähestyessä ja alkaessa vanhasuomalaisten johdolla, mutta maaseudun johtavaksi poliittiseksi liikkeeksi kuten myös lopulta sen järjestöjen oli tullut nuorsuomalainen Maalaisliitto.

Mutta vaikka erilaisten järjestöjen roolit paiallisella tasolla olivat varsin selvät, ne toimivat valtakunnan tasolla myös yhteen.

Sotataloudesta oli siirrytty työmarkkinoiden lisäksi myös elintarviketaloudessa suljettuun talouteen, joka aina 1980 -luvun lopulle oli muodostanut hyvin toimivan ja keskitetysti johdetun kokonaisuuden.

Metsäliitossa olin havainnut, miten MTK:n puheenjohtaja Veikko Ihamuotila käsitteli osuustoiminnallisten yritysten ylintä palkattua johtoa. Puheenjohtaja Haaviston ote oli retoriikaltaan kuivempi, mutta varsin pian saattoi havaita, kuka oli yhtä lailla alan suvereeni johtaja.

Uuden tulokkaan piti aluksi sulatella, mitä ihmettä tarkoitti silmin nähden Haaviston luja ote myös pellervolaiseen osuustoimintaan ja aivan toisenlainen avoin tilannearvio uudistustarpeista talven työhönottokeskustelussa. Sitä auttoi lukemani kenraali Heinrichsin Mannerheim-elämäkerta.

Kun Heinrichs pian talvisodan jälkeen uutena esikuntapäällikkönä ilmoittautui esimiehelleen, tämä totesi järkyttyneelle alaiselleen, ettei ollut koskaan pitänyt vuoden 1920 Tarton rauhan rajaa kestävänä.

Ehkä nytkin olisi kysymys siitä, että väistämättä tulevassa kriisissä tämän pienen maan johtajan on saavutettava paras mahdollinen tappio – mutta pidettävä ennalta se omana tietonaan, eli pelattava kortit lähellä liivejä kuten opettajani Graham Allison oli sanonut Harvardissa menestyvistä Yhdysvaltojen presidenteistä.

Kuvaan kuului, että aivan alkuvaiheissa osallistuimme Haaviston johdolla Harvardin Business Schoolin kilpailustrategian ohjelmaan, ja jatkossa saman talon opetusta käytiin kuulemassa moneen kertaan. HBS:ssä jopa kirjoitettiin sen omille oppilaille kaksi ”business casea” eli koulutustapausta Suomen osuustoiminnan haasteista, ja kävimme pellervolaisella joukolla osallistumassa paikan päällä niiden opetukseen.

Koko sodan jälkeisen ajan Suomen elintarvikemarkkinat olivat pysyneet suljettuina, ja tuottajahinnat sovittiin jatkuvasti maataloustuloneuvotteluissa.

Tulevassa EU-maailmassa samoilla avoimilla markkinoilla kilpailtaisi Euroopan tehokkaimpien tuottajien ja jalostajien eli lähinnä tanskalaisen kanssa.

Tuottajahinnan ratkaisisi osuustoiminnallisen yrityksen tilityskyky ja sen päälle tulevan maatalouden tuen määräisi EU:n yhteinen maatalouspolitiikka sekä sen sallimat kansalliset tuet.

”Suljetun talouden ajan perintönä maassa oli neljä osuustoimintapohjaista liha-alan yritystä ja vanhentuneessa tuotantotekniikassa 40-50 prosentin ylikapasiteetti.”

Kuvaan myös kuului, että sotien jälkeen maan työvoimasta oli ollut puolet maa- ja metsätaloudessa ja 1990 -luvun alkaessa enää viisi prosenttia.

Ensimmäiset muutoksen merkit olivat 1980-luvun puolivälistä alkaen jäljellä olleiden kuluttajahintojen säännöstelyn purkaminen, kilpailuviranomaisen aktivoituminen ja lopulta Suomen EU -jäsenyyshakemuksen valmistelu.

Liha-alalla rakenteellinen muutos eli irrottautumien järjestöllisestä johdosta alkoi sen omista lähtökohdistaan keväällä 1991 samanaan aikaan kuin Pellervo-Instituutti aloitti toimintansa. Silloin TLK:n jäsenosuuskunnat hajottivat oman keskusosuuskuntansa.

Taustana oli keskeisten hallintomiesten ja toimitusjohtajien ennakointi tulevasta ja samanaikainen keskusosuuskunnan pysähtyneisyys. Se oli alkanut kilpailla MTK:n tuella jäsentensä kanssa ja niiden ohi mm. investoimalla Vantaan HK:n ruokataloon ja jopa hankkimalla raaka-ainetta jäsentensä ohi.

Suljetun talouden ajan perintönä maassa oli neljä osuustoimintapohjaista liha-alan yritystä ja vanhentuneessa tuotantotekniikassa 40-50 prosentin ylikapasiteetti. Jalostuksen yksikkökustannukset olivat tanskalaiseen verrattuna 2-3-kertaiset, samoin tuottajahinnat.

Pellervo-Instituutti aloitti huhtikuussa 1991, mutta liha-alalla uusi arki tuli sitä vastaan heti perustamisen uutisoinnin jälkeen. Tuottajain Lihakeskuskunnan, TLK:n toimitusjohtaja Voitto Koskenmäki oli vanha tuttavani ja hän kutsui kertomaan Pellervo-Instituutista osuustoiminnallisten lihanjalostusyritysten eli Tuottajain Lihakeskuskunnan TLK:n jäsenosuuskuntien kolmen yrityksen toimitusjohtajalle – Seppo Paatelaiselle, Paavo Jauhiaiselle ja Voitto Scharlinille.

Heidän ruumiinkielestään aavistin jotakin erikoista ja puhuin varovaisesti.

Pian selvisi, että toimitusjohtajat olivat samana aamuna sopineet, miten TLK:n jäsenosuuskunnat lakkauttavat TLK:n – kertomatta ennalta sen enempää TLK:n toimitusjohtajalle kuin MTK:n johdolle eli Heikki Haavistolle.

Maaliskuun 5. päivänä 1991 kolmen osuuskunnan hallintoneuvostot hyväksyivät kukin osaltaan tämän mukaisen neuvotteluratkaisun.

Samana päivänä niiden hallitusten puheenjohtajat ja toimitusjohtajat lensivät Helsinkiin, ja siellä hotelli Hesperian kabinetissa he Reino Penttilän suulla kertoivat Haavistolle ja Koskenmäelle tehdyn ratkaisun. Haavisto vastasi ”Vai aletaan sitä liha-alaa johtamaan Nurmosta”.

Sen jälkeen soitettiin TLK:n hallintoneuvoston uudelle puheenjohtajalle kansanedustaja Mikko Pesälälle, joka oli myös Karjaportin hallintoneuvoston puheenjohtaja. Hän taas vastasi: ”Nyt minulta kyllä menee äänet”.

Seuraavana päivänä TLK:n hallintoneuvosto teki osaltaan kolmen jäsenosuuskuntansa edustajien enemmistöllä tarvittavat päätökset. Karjaportti ei ollut lähtenyt mukaan hankkeeseen eikä jatkossakaan lähtenyt, eikä sille lopulta käynyt hyvin.

Jälkiä kyllä jäi herkkiäkin, mutta itse ratkaisun osalta Heikki Haavisto oli jo valmiiksi tunnistanut sen taustan ja tunnisti nyt tämän tosiasian. Havaintoni mukaan se kevään mittaan vahvisti häntä uuden ajan vaatimiin koko osuustoiminnan ratkaisuihin. Hän tuki tätä taustalta tätä viitoittamaansa linjaa vielä ollessaan EU-neuvotteluja käyvä ulkoministeri.

Ongelmat alkoivat aikanaan vasta puheenjohtajan vaihduttua, mutta silloin ei enää ollut paluuta vanhaan. Kun alkaa uudistuksen, se on vietävä läpi nopeasti ja voimakkaasti niin, ettei aina seuraava vanhan vallan vastaisku pysty sitä perumaan.

Maitovaltuuskunnan valmistelua 8.5.1995. Toisessa rivissä vasemmalla Maito-Pirkan Tauno Mikkola vieressään Etelän Maitokunnan Reino Wasström sekä edessä Hämeen Osuusmeijerin Antti Nikkilä ja Mauri Penttilä. Alustuksen pitäjä Risto Volanen kolmannella rivillä oikealla.

Osuustoiminnan maitosektorilla tilanne oli haasteiltaan samanlainen kuin lihasektorilla, mutta laajassa kymmenien meijeriosuuskuntien ja Valion rakenteessa paljon monimutkaisempi vaikeampi. Kilpailuviranomainen oli alkanut vaatia muutosta myös Valion toimintaan.

Syksyllä 1991 Valion toimitusjohtaja Iikka Haka arvioi, että prosessiteollisuuden lähtökohdista laskien Suomen maidonjalostuksen kapasiteetista oli käytössä noin 25 prosenttia.

Siksi myös meijerialalla markkinoinnin ja hallinnon yksikkökustannukset olivat Tanskaan verrattuna 2-3-kertaiset, kuten tuottajahinnatkin.

Lopulta maitoalalla ja sen kautta pian koko pellervolaisessa osuustoiminnassa pääsy uuden ajan vaatimaan toimintamalliin kärjistyi kamppailuun Maitovaltuuskunnasta, jonka läpi auttaminen oli yksi rankimmista kokemuksistani.

Sen pitkän ja monivaiheisen prosessin pääkohdat on Mauno-Markus Karjalainen kuvannut historiikissa Maitovaltuuskunta syntyi vastauksena talouden murrokseen (Pellervo, Maitovaltuuskunta 2015).

Ensimmäinen kouriintuntuva varoitus osuustoiminnan murroksesta tuli, kun Hankkija-Novera Yhtymä haettiin konkurssiin 3. heinäkuuta 1992.

Muutamaa päivää aikaisemmin päärahoittajan eli KOP:n edustaja halusi tavata ja keskustella MTK:n ja Pellervon johdon kanssa kysyen Hankkijan omistajaa, jonka kanssa voisi neuvotella.

Me pellervolaiset istuimme KOP:n edustajien kanssa Pellervon vetäytymistilassa Heikki Haaviston johdolla, mutta emme osanneet vastata. Tiesimme kyllä ongelman. Jo alun perin Hankkija oli perustettu ylhäältä käsin. Edeltäneinä vuosikymmeninä sen hallinto nojasi tuottajajärjestöön ja toimiva johto oli irtautunut siitäkin.

Konkurssin uhatessa ei näkynyt hallintoneuvoston puheenjohtajaa tai varapuheenjohtajaa Jaakko Iloniemeä, joka EVA:n toimitusjohtajana oli saatu houkuteltua tehtävään.

Vanhin vanhasuomalainen perinne näkyi KOP:n raskaana rahoituksena sekä päätöksissä sivuutetun pellervolaisen OKO:n lainahanojen sulkeutumisesta.

Vasemmiston ”edistyksellisessä” E-osuustoiminnassa peritty ongelma oli periaatteessa sama politiikan, järjestövallan ja liiketoiminnan sekoittuminen kuin pellervolaisessa osuustoiminnassa, mutta se ei pystynyt sitä ratkaisemaan.
Yhden Pellervo-Instituutin johdon koulutuksen yritystapauksista esitti Eero Rantala. Hän kertoi avoimesti, miten vasemmiston järjestöjen kesken oli sovittu jäsenistön ohjaamisesta E-liikkeen asiakkaiksi.

Kun sitten asiat alkoivat mennä huonosti, pohdittiin pitkään: ”Miksi ne eivät ymmärrä?” – siihen asti kun oli liian myöhäistä.

Sillä suunnalla ei ollut omaa Heikki Haavistoa eikä perusjäseninä viljelijöitä, jotka omasta taloudestaan tiesivät mitä vastuu yrityksen taloudesta merkitsee.

Haaviston lääkkeet historiallisesti katsoen hyvin epätavalliselle oman vallan purkamiselle olivat oikein ajoitetut, taitavat, monille karvaat ja kaikille parantavat. Alaisen kannalta hänessä oli paljon samaa kuin Copa-Cogecassa kohtaamissani eurooppalaisista talonpoikaisjohtajissa, ohjeena ainoastaan: ”Tuohon suuntaan” ja varsin vapaat kädet, kun vain tulosta syntyy ja esimiehen arvovallasta pidetään huolta.

Pellervo-Instituutti ja Pellervo-Seura

Pellervo-Instituutin yhdeksi pääohjelmaksi kehitettiin eri tuoteryhmien kaksipäiväinen seminaari, joissa seurattiin ja ennakoitiin maan parhaiden asiantuntijoiden voimin EU-neuvotteluiden etenemistä ja esiteltiin Euroopan unionin ja sen markkinoiden ja yritysten näkymiä.  EU-jäsenyyden lähestyessä eri alojen seminaareissa oli syksyisin 100-400 osanottajaa.

Toinen kokonaisuus olivat maatalous- ja metsäosuustoiminnan luottamusmiesten neljän viikon koulutusohjelmat viikon jaksoissa.

Niiden pääsisältönä oli suuren, markkinoilla toimivan yrityksen hallituksen omistajajäsenen tiedot ja taidot.

Opetusmenetelmänä olivat konkreettisten onnistuneiden ja epäonnistuneiden yritysten tapaukset koko ketjussa sekä tärkeimmät hallituksen jäsenen perustiedot kuten viikon taseanalyysin jakso sekä yritys- ja osuuskuntajuridiikan perusteet.

”Hän näytti yhtä aikaa kuuntelevan puhujaa, lukevan toisella silmällä jotakin muistiota ja toisella näytöllä olevaa kalvoa.”

Mieleen on jäänyt ensimmäisen kurssin ensimmäinen iltapäivä tammikuussa 1992. Kävelimme ensimmäisten tuntien jälkeen MTK-opistolta Tapiolan K-kauppiaan vieraaksi joukossamme mm. Valion hallintoneuvoston puheenjohtaja Niilo Mäki.

Joitakin viikkoja Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen kurssi sai kuulla kauppiaalta kokemuksia ”Pitäjänmäen Kremlistä” ja varsin suorasukaisen ilmoituksen, että pian se teidänkin valtakuntanne sortuu.

Muitakin ajan kuvia tulee mieleen. Pellervo-Instituutin ensimmäinen syysseminaari ruokaketjun ylimmälle pellervolaiselle johdolle pidettiin lokakuussa 1991, ja varasin jo keväällä Pellervon valtuuskunnan puheenjohtajan kalenteriin hänet avaamaan sen.

Pari viikkoa aikaisemmin tuli mieleen varmistaa tulo hänen sihteeriltään Eila Tuomolalta, mutta hän kertoi Haaviston olevan juuri tuolloin Tapiolan johdon kanssa Ranskassa. Hätääntyneen ilmeen ja vetoamisen jälkeen Tuomola katsoi pitkään ulos ja ratkaisi ongelman: ”Onhan se niin, ettei se Maija siitä Pariisista tykkää. Kyllä se Heikki tulee.”

Noihin aikoihin MTK:n alakerran kokoushuoneissa oli usein samaan aikaan menossa puolen tusinaa erilaisia kokouksia. Haavisto seurasi usein niitä kaikkia. Täpötäyteenkin kokoushuoneeseen oli jätetty hänelle tyhjä tuoli tulla ja lähteä numeroa tekemättä.

Kokouksissa hän näytti yhtä aikaa kuuntelevan puhujaa, lukevan toisella silmällä jotakin muistiota ja toisella näytöllä olevaa kalvoa. Joskus kengät olivat eri paria.

Atrian toimitusjohtaja Seppo Paatelainen, Pellervon osuustoimintajohtaja Risto Volanen ja Pellervon johtokunnan tuleva puheenjohtaja Marcus Borgström tutustumassa tuleviin haasteisiin vuonna 1995, ConAgra Coloradon 80 000 naudan feedlotiin.

Pellervo-Instituutin koulutusohjelmassa korostui yrityksen omistajan vastuu ja valta sen päätöksenteossa.

Viesti oli, että tulevaisuudessa osuustoiminnalliset yritykset pärjäävät yhä vähemmän etujärjestön tai politiikan tuella saatikka ohjauksessa – ja niiden on toimittava lopullisen riskin kantavien viljelijäjäsenten eli omistajien valitsemien luottamusmiesten ohjauksessa.

Käytännössä se kaikki merkitsi irrottautumista MTK:n ohjauksesta reaalisesti yrityksen oman, jäsenten valitseman hallinnon ohjaukseen.

MTK:n sekä Pellervon hallintoneuvoston puheenjohtaja Heikki Haavisto näki tulevaisuuteen, ja hän antoi kaiken tukensa tulevan selviytymisen tarvitsemalle koulutukselle ja kehittämistyölle.

Yritysten strategioiksi muodostui niiden omista lähtökohdista saneerata kovalla kiireellä ja lujalla kädellä kustannukset kilpailukykyisiksi ja alentaa heti EU-jäsenyyden alkaessa tilityshinnat avoimien markkinoiden mahdollistaman tilityskyvyn tasolle – sekä korvata tuottajan tulonmenetys EU- ja kansallisilla tuilla.

Näin ei alettu syödä omaa pääomaa, eli yritysten taseet pysyivät kunnossa, ja markkinoiden avautuessa kilpailijoille ei tarjottu ylimääräisiä houkutuksia tai etuja rantautua Suomeen.

Ruotsissa tilanne oli toinen ja tuloksena oli maidonjalostuksessa ajautuminen tanskalaiseen ja lihanjalostuksen suomalaiseen hallintaan.

Heikki Haavisto käynnisti muutoksen myös itse Pellervo-Seurassa. Vuosikymmeniä seuran johtokunta oli ollut liikkeenjohto- ja tuottajajärjestötaustainen. Se taas oli varmistanut, ettei seura häirinnyt kumpaankaan tahoa.

Keväällä 1992 Haaviston johdolla toiminut työryhmä ehdotti, että seuran johtokuntaan valittaisi sekä liikkeenjohtoa että osuuskuntien luottamusjohtoa.

Syksyllä 1992 Pellervon johtokuntaan valittiinkin Munakunnan hallintoneuvoston puheenjohtaja Aulis Mattila, Itikka-Lihapolarin hallituksen puheenjohtaja Reino Penttilä ja Valion hallituksen puheenjohtaja Jarno Mäki, josta tuli seuran johtokunnan puheenjohtaja keväällä 1993 kuten myös noiden murrosvuosien keskeinen johtohahmo.

Pellervon toimitusjohtajana oli kaikki nuo vuodet tarmokas ja mitään pelkäämätön Samuli Skurnik.

Aina tietäen ja tarvittaessa varmistaen Haaviston tuen pidimme Mäen ja Skurnikin Pellervossa vaikeimmat ja tärkeimmät pohdinnat – ja vietimme kolmena kesänä useimmat kesäillat Pellevon huvilalla Villingissä kertoen maan yhteiskunnan ja median ryhmille maatalouden ja osuustoiminnan ongelmista ja tarpeista EU-jäsenyyden neuvotteluissa ja alkaessa.

Pellervon uusi johtokunta käynnisti seuran ”Kohti toista vuosisataa” -strategiaprosessin, jossa tutkittiin osuustoiminnan ja Pellervon kehitysvaiheet, voimavarat ja haasteet sekä tarkasteltiin seuran useita vaihtoehtoja pellervolaisen liiketoiminnan yhdistäjästä perinneyhdistykseen ja lakkauttamiseen.

Jäsenosuuskuntien lausuntokierroksen ja seminaarin jälkeen päädyttiin rakenteeseen, jossa yhdistyvät jäsenmaksuin rahoitettavat koko osuustoiminnan yhteisten asioiden palvelu ja edistäminen sekä jäsenten halutessa toimialakohtaiset hankkeet, joista ensimmäinen sitten oli Maitovaltuuskunta.

Heikki Haavisto ulkoministeriksi

MTK:n ja Pellervon kuten koko maankin osalta suuri poliittinen muutos oli Paavo Väyrysen ero ulkoministerin paikalta toukokuussa 1993 ja Heikki Haaviston tulo hänen seuraajakseen 5.5.1993 – pääministeri Ahon tuohon tilanteeseen nerokkaana ratkaisuna.

Ulkoministerinä Haavisto oli sitten yksi EU-jäsenyyden pääneuvottelijoista ja maatalouden osalta osaamiseltaan ja arvovallaltaan selkeästi numero yksi. Eikä kylmäverisyyttäkään puuttunut.

Myöhemmin Copa-Cogecan pääsihteerinä tapasin Brysselissä tuon ajan maatalouskomissaari René Steichenin, ja hän sanoi Haaviston olleen erikoisin tapaamistaan neuvottelijoista. Ensin Haavisto tinki ja väänsi vuoristotukea tietylle alueelle, ja kun se oli mennyt läpi sokerikiintiöitä samalle alueelle.

Yksi pysyvien ja tilapäisten tukien ongelma jäi, ja sen taustan tuli jatkossa minulle kertomaan EU:n komission maatalouden pääosaston virkamies Maatalouden pääosaston DG VI-yksikön ja Copan läheisessä kuppilassa sanomalla, etteivät suomalaiset virkamiehet huomanneet heidän pientä järjestelyään.

Haavisto jätti ulkoministerin tehtävät sairastuttuaan helmikuun alussa 1995. Hänen jälkeensä MTK:n puheenjohtajaksi tuli Esa Härmälä.

”Ulkoministerinä Haavisto oli yksi EU-jäsenyyden pääneuvottelijoista ja maatalouden osaamiseltaan selkeästi numero yksi. ”

Ennen Haaviston lähtöä ulkoministeriksi olin siirtynyt Pellervo-Seuran osuustoimintajohtajaksi, ja Heikki Juutisesta oli tullut Pellervo-Instituutin toimitusjohtaja.

Haaviston lähtiessä sovittiin, että Pellervon osuustoimintajohtaja jatkaa työssään kaikin voimin sektorin valmistautumista EU jäsenyyteen ja vapaa-aikanaan illat ja viikonvaihteet kaikin voimin jäsenyyden kritiikkiä.

Hän näytti näkevän jäsenyyden olevan joka tapauksessa tulossa, mutta mitä suurempi vastustus saataisiin aikaan, sitä paremmiksi maatalouden ehdot tulisivat.

Asian toinen puoli oli, että jos tulos ei lopulta tyydyttäisi, joukot olisivat valmiina tukemaan hänen johtopäätöstään, ja se oli hyvä tehdä tiettäväksi myös muulle osalle valtion johtoa.

Heikki Haaviston siunaamina Pellervo-Instituutin ja Pellervo-Seuran ohjelmat lähtivät hyvin liikkeelle. Esa Härmälä oli kuitenkin lähtenyt Simonkadulta Esko Ahon esikuntaan vanhan kulttuurin aikana eikä palattuaan sopeutunut uuteen. Siitä alkoi vielä vanhan ja uuden välillä kamppailu.

Tämä kriisi koski kaikkia tuotannon sektoreita, mutta se kärjistyi maitosektorille. Lopulta kaikille onnellisesti maito-osuuskuntien Maitovaltuuskunta saatiin perustettua 21. marraskuuta 1995.

Pellervon haavistolaiset puheenjohtaja Jarno Mäki, toimitusjohtaja Samuli Skurnik ja osuustoimintajohtaja Risto Volanen pohtimassa strategiaa.

Haaviston oppilaana Brysseliin

Vuoden 1996 lopulla Heikki Haavisto oli tervehtynyt ja söin eräänä perjantaina pitkästä aikaa lounaan hänen kanssaan. Muistelimme tapahtumien kulkua. Palattuani toimistoon Pellervoon sain puhelun Ranskan tuottajajärjestön FNSEA:n toimitusjohtajalta Yives Salmoilta, Ranskan kansallisen hallintokorkeakoulun käynyt eli enarkki hänkin.

Hän sanoi, että olemme tutkineet taustaanne kuten ENA:an ja toivomme, että ryhtyisitte Euroopan tuottaja- ja osuustoimintajärjestöjen Copa-Cogecan pääsihteeriksi Brysseliin.

Soitin Heikki Haavistolle, mitä hän ajattelee asiasta. Hän vastasi, että on kunnia olla ehdokkaana, mutta tuskin siihen tehtävään näin pienestä maasta valitaan. Sitä seurasi yksi suppeampi ja toinen laajempi haastattelu Copa-Cogecan toimistossa Brysselissä.

Kuulustelijoina olivat kummankin järjestön nelihenkiset puheenjohtajistot eli tuottaja- sekä osuustoimintajohtajia kahdeksasta EU-maasta.

Heikki Haavisto ja kirjoittaja tapasivat maatalouskomissaari Franz Fischlerin Itävallassa vuonna 2001.

Lopulta kävi niin, että tein maaliskuusta 1997 alkaen Brysselissä kuusi vuotta töitä eurooppalaisten tuottajien ja osuuskuntien hyväksi. Paras oppini siihen työhön tuli Heikki Haaviston johtamista Pellervon vuosista.

Yksi niistä oli, että viljelijöiden tavoitteet on viestittävä selkeästi ja avoimella markkinalla niihin liittyvät tuet on perusteltava hyvin sekä päättäjille että koko yhteiskunnalle.

Niinpä kehitimme Copa-Cogecassa ensimmäiseksi taloudellisesti, sosiaalisesti ja ekologisesti myönteisesti monivaikutteisen (multifunctional) perheviljelmien ”Eurooppalaisen maatalouden mallin”.

Copan puheenjohtajisto sekä pääsihteeri kävivät esittelemässä sen seuraavan EU:n puheenjohtajamaan Luxemburgin maatalousministerille.

Hämmästyimme itsekin, kun hän puolestaan maatalousneuvoston puheenjohtajana esitteli sen  pääosin omana ehdotuksenaan EU:n maatalousneuvostolle pohjapaperiksi seuraavan vuoden 1998 EU:n Berliinin huippukokoukseen.

Silloin tällöin Brysselissä oli tilanteita, joissa ujostelin esitellä Suomenkin tuottajahintoja vertailevia tilastoja EU-maista.

Silloin kävi usein mielessä Heikki Haaviston suuruus suomalaisten talonpoikien ja maaseudun kansan johtajana.
Nyt se tulee jälleen kunnioittavaan ja kiitolliseen mieleen.

Esitän osaltani osanoton Heikki Haaviston läheisille ja muistan häntä sekä kunnioituksella että paljosta kiittäen.

Kirjoittaja oli Metsäliiton Kaskisten tehtaan pääomahankinan sihteerinä 1972-1973, Pellervo-Instituutin toimitusjohtaja 1991-1994, Pellervon osuustoimintajohtaja 1995-1997 ja Copa-Cogecan pääsihteeri 1997-2003. Sen jälkeen hän toimi pääministerin valtiosihteerinä 2003-2010.

Left Menu Icon
Right Menu Icon